Vie minut kotiin runokirjasta
Runokirjassa Anu Martiskainen kuvailee vanhusten ajatuksia ja elämää vanhainkodissa. Poimintoja runokirjasta.
HOITAJALLE
Sanoit, että tämä on meidän koti.
Miksi et sitten ole yötä täällä,
eikä kuvasikaan ole piironkini päällä?
Sanoit, että olet hoitaja.
Miksi et sitten käytä valkoista pukua,
jotenkin ajattelin, että oltaisiin toisillemme sukua?
Sanoit, että olemme ehdottomasti sukulaissieluja.
Miksi sitten lähdet aina välillä pois,
Kun täällä meidän kansamme niin mieluisaa olla ois?
Tai kuule, ei sillä ole niin väliä,
jos kerrot matkoillasi myös muille sukulaisillemme terveisiä.
VIE MINUT KOTIIN
Kerrotko vielä miksi olen täällä,
ihmiset oudot,
ja vaatteet vieraat päällä.
Tuntuu että tulin eilen vasta,
voitko katsoa teidän allakasta.
Missä minun tavarat oikein on,
olinko sairas vai muuten vaan onneton?
Rahahuolet ainakin painaa,
veroilmoitus ja tositteet vaivaa,
siksi kaikki kaapit on tyhjiksi pakko kaivaa.
Missä minä asun kuule,
et kai kummalliseksi minua luule.
Vie minut kotiin!
LAPSELLENI
Olen muuttunut toki,
sillä vain yhteen suuntaan virtaa tämä elämän joki.
Ethän muutosta pelkää lapseni,
jos hieman harmahtaa jo hapseni.
Kun pian taas tavataan,
sinulla ei tarvitse olla neilikkaa rinnassa,
minulla on edelleen aistit pinnassa.
Ja Ihan tiedoksi vaan,
jos sattuu joskus unohtumaan!
Vaikka silmäni eivät näkisi,
silti sydämeni katsoo.
Vaikka korvani eivät kuulisi,
silti sydämeni kuulee.
MUUTOKSEN RISTIAALLOKKO
Sinä näet vain nämä rauhaisat äidin kuoret,
vaikka sisälläni siirtyvät vuoret.
Kaikki muuttui kun heikentyi lähimuisti,
mielessä kirkkaana vain vanha pirtti tai mökin kuisti.
En kuulemma halua nykyisyyttä kohdata ja muistaa
on helpompaa muka vaan päätään puistaa,
ja ympäristö käsistään suistaa.
Tämä sairaus on vienyt minusta voiton,
piirtänyt elämääni aamun- ja illankoiton,
siihen säveltänyt musiikin,
hiljaisen pitkäsoiton.
Mutta elettävä on tässä ja nyt,
ethän suorista sanoistani säikähtänyt?
ELÄMÄN TIE
Alussa meitä oli vain me kaksi,
matka Elämän tiellä luotu näin huolettomaksi.
Ystävän kanssa on aina helpompaa kulkea,
myös iltaisin silmät uneen sulkea.
Elämän tiessämme oli kaksi kaistaa,
niille molemmille piti auringon paistaa.
Mutta yön varjo sinun valosi voitti,
joku tuntematon metsän tuulikelloja soitti.
Ja pimeys koitti.
Sinä kahlasit kivikkoisen joen yli,
ja virran toisella puolen odotti enkelin syli.
Odotathan siellä,
kun minun matkani päättyy tällä elämän tiellä.